sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Muutama roomalainen leijona

Assyriologi lupasi postata roomalaisista leijonista. Kun olin toukokuussa Roomassa, ilmestyi artikkelini eräästä Damaskoksen kansallismuseon sisäpihalla majailevasta basalttileijonasta. Nyt kirjoitan parhaillaan erään anatolialaisen vuorenhuippupaikan kivisistä leijonista -- ei siis ihme, että näen joka paikassa leijonia!

Tosin Roomassa leijonia on tosiaan joka paikassa.

Leijonia on museoissa ja kirjastoissa...

Leijonia on ulkosalla ja porttien pielissä, kirkkojen portiikeissa.

Rooman leijonat ovat egyptiläisiä, roomalaisia, ryöstettyjä ja väärennöksiäkin.

Leijonia on kirjoissa ja antiikkikaupoissa.


Roomassa on leijonakatu. Myös pikkuleijonan katu.



Tässä olisi hyvä alku jopa kokonaiselle kirjalle Rooman leijonista.

Yksin leijonanmuotoisista ovenkahvoista saisi kokonaisen kirjan!

Leijonia kun kerää virtuaaliseen kokoelmaan, ei tarvitse koskaan lopettaa. Täydellinen keräilykohde!


Roomasta löytyy myös yksi assyrialainen leijona, josta mieleni palaa kirjoittaa jotain. Löysin sen eräänä perjantai-iltapäivänä etruskimuseosta ja sitä sai myös kuvata. Olin löydöstä niin huumaantunut, että onnistuin jättämään kauan ja täysin palvelleen kamerani museon eteen kivipenkille. Sattui olemaan pääntoimimattomuuspäivä. Ensi keväänä Roomaan ja etruskimuseoon uuden kameran voimin.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pamuk ei petä: Kummallinen mieleni

Istanbulissa oli elämän painopiste, viha, onni, Rayiha, kaikki. (s. 576)

Assyriologi sai jo aikaisemmin keväällä, kotiin kannettuna puolison toimesta, Nobel-palkitun Orhan Pamukin (1952- ) uusimman romaanin Kummallinen mieleni (2017). Loistava ja sujuva käännös on jälleen Tuula Kojon käsialaa (osaan itse auttavasti turkkia, mutta kaunokirjallisuuden lukemiseen taitoni eivät riitä). Roomaan en kirjaa ottanut mukaani, siksi postaus tulee vasta nyt.

Olen vannoutunut Pamukin ihailija. En toukokuussa valitettavasti päässyt häntä kuuntelemaan. Ehkä jonain päivänä vielä, koska olen lukenut jokaisen hänen suomennetun kirjansa (ja pari muillakin kielillä) ja olisi mahtavaa joskus kokea hänet ihan "livenä". Ihailen Pamukia erityisesti hänen suunnattoman tarinankertojan taituruutensa ansiosta -- näen hänet osana sitä vuosituhantista jatkumoa kertomuksiin ja kertomiseen, jatkumoon, jolla on juurensa aivan varmasti jo kivikautisten ihmisten leiritulilla. Tarinat välittävät sukupolvelta toiselle ihmisyyden ydintä (rakkauden teema ja lisäksi kysymme yhä avointa ja ratkaisematonta: mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?) ja siirtävät kollektiivisen muistin osasia sydämestä sydämeen. Ilman tarinankertojia emme olisi tässä.

Toinen asia, joka Pamukissa ja Pamukin kirjallisessa tuotannossaan kiehtoo ja yhdistää on Istanbulin kaupunki. Ihastuin ja rakastuin Istanbuliin kertaheitolla jo 1981. Tässä postauksessa käytetyt kuvat ovat isoisäni Tauno Paukun ottamia, tuolta samaiselta matkalta. Kummallista mieltä mainostetaan rakkaudentunnustuksena Istanbulille. Sitä se on mitä suurimmassa määrin, kuten myös useat aikaisemmat Pamukin kotikaupunkiaan kuvaavat tekstit. Tällä kertaa Pamuk kuitenkin vaihtaa perspektiiviä syntyperäisistä, "parempiosaisista" ja ainakin osaksi hyvin koulutetuista perheistä maalta Istanbuliin saapuneiden kokemuksiin. Kaupungin väkiluvusta vain alle kolmannes on syntyperäisiä, muut jostain muualta Turkista tulleita, ja tällä hetkellä metropolin alueella asuu varmaankin liki parikymmentä miljoonaa ihmistä -- kukaan ei tiedä varmasti kuinka monta.

Pääosassa on keskianatolialaisesta kylästä järvialueelta isänsä kanssa Istanbuliin lapsena saapunut Mevlut. Pääosassa ovat myös Istanbulin kadut ja boza-juoma, jota Mevlut kaupustelee kaduilla nuoruudestaan 1970-luvulta aina nykypäivään saakka, vaikkei kaupustelua olisikaan tarvinnut elannon hankkimiseksi enää myöhemmin tehdä. Yhtälailla keskiössä on rakkaus, kuten kaikissa hyvissä tarinoissa ja kuinka Mevlut selviytyy elämästään rakastamalla. Rakkauden kohde vaihtuu, osin siksi, että Mevlutia huijataan heti kättelyssä, mutta tämän enempää en lähde paljastamaan juonen kulkua. Paitsi, että rakkaus alkaa rakkauskirjeiden kirjoittamisesta.

Kierreltyään Babıalin antikvariaattien pölyisissä varastoissa, joista lähetettiin maakuntiin kirjoja sellaisista suosikkiaiheista kuin kansanrunous, painitarinat, islam ja seksi, mitä tehdä hääyönä, Leyla ja Mecnun sekä islamilainen unienselitys, hän löysi kuusi uutta rakkauskirjeiden kirjoitusopasta ja toi ne ystävälleen. Mevlut katseli pitkään ja hartaasti näiden vanhojen kirjojen pehmeitä kansia, niiden sinisilmäisiä, ristiverisiä, punakyntisiä ja -huulisia valkohipiäisiä naisia ja kravattikaulaisia miehiä ja heidän asentojaan, jotka olivat kuin suoraan amerikkalaisista elokuvista... (s. 242).

Nostan tästä liki 800-sivuisesta tiiliskivestä (joka ei tunnu romaanina kuitenkaan lainkaan liian pitkältä) vain kaksi suurempaa elementtiä (voisin kirjoittaa sarjan esseitä...).

Ensimmäinen elementti on se verraton tapa, millä Pamuk sitoo yhden perheen elämän Istanbulissa niihin urbaaniin kehitykseen ja historiallisiin tapahtumiin kaupungissa ja ympäröivässä maailmassa. Kaupunki paisuu vuosien mittaan kuin pullataikina, jokaiselle ympäryskukkulalle syntyy ensin hökkelikylä ja 1900-luvun loppupuolella ne muuttuvat kerrostalo- ja pilvenpiirtäjäviidakoiksi. Miljoonakaupunkiin voi karata ja kadota niin ettei sinua enää koskaan löydetä jos et tahdo niin. Vierailu toisella puolella kaupunkia kestää vähintään puoli päivää jos kuljet julkisilla -- tämä on jo pitkään ollut Istanbulin todellisuutta ja arkipäivää, uusista metrolinjoista huolimatta. Mevlut löytää yhä uusia katuja joita kulkea ja myydä bozaa. Istanbulilaisten ja turkkilaisten kollektiiviseen muistiin nivoutuu etenkin televisio-ohjelmat. Uutiset välittävät maailmantapahtumia -- Iranissa riehuu vallankumous -- ja toisaalla kaikki katsovat ilta-aikaan Pieni talo preerialla -sarjaa (jota itse koulutyttönä fanitin ja jota ystäväperheemme mukaan Turkissa katsoivat nimenomaan aikuiset). 

Tulin kotiin. Äiti ja Vediha katselivat televisiosta, miten Gorbatšov ja Busch vaihtoivat poskisuukkoja. (s. 431).

Istanbulia järisyttänyt maanjäristys on se, joka vaikutti kaikkiin. Taidokkaasti Pamuk luo toisaalla vuosikymmenten saattoon eräänlaisen ajattomuuden sillä, että päähenkilö Mevlut eläisi hyvin pitkään asunnossaan ilman puhelinta -- aikana jolloin käsipuhelimetkin alkavat jo erittäin yleisiä. Sellaisen Mevlut saa vasta 2000-luvun vaihteessa vaimoltaan eikä osaa sillä ensialkuun lainkaan soittaa itse, vastaanottaa vain vaimonsa puheluita. Tietokoneita ei mainita oikeastaan lainkaan. Ajattomuutta kuvastaa myös katukaupustelu: sitä on harrastettu Istanbulin kaduilla vuosituhansia ja edelleen se pitää pintansa, modernista urbanisoitumiskehityksestä huolimatta. Ikivanhat kaupungit elävät ja hengittävät ikuista elämäntyyliään, katukauppiaat edustavat jatkuvuutta. 

Toinen elementti on turkkilaiset naiset. Etenkin nuoret naiset. Heidän asemansa koulutuksen ja etenkin puolison valinnan suhteen ei ole viimeisten vuosikymmenien ajan ollut aivan yhtä tasa-arvoista ja vapaata kuin meillä täällä Suomessa. Mevlutin vanhin tytär kyllä käy lukion ja pääsee myös opiskelemaan, mutta hänen äitinsä ja tätinsä molemmat karkaavat kotoaan alle 18-vuotiaina, koska haluavat uhmata sovittuja avioliittoja, tahtovat itse päättää kenen kanssa menevät naimisiin. 
Ensin solmitaan islamilainen avioliitto, maistraatissa ei voi mennä naimisiin ennen täysi-ikäisyyttä. Entä saako paastokuukauden eli ramadanin aikaan harrastaa seksiä?

Tunnustan sen, jos se nyt ylipäänsä lasketaan synniksi, ja rakastan kovasti nättiä Mevlutiani. Ei meistä ole kenellekään harmia! Haluaisin esittää kysymyksen niille, joiden mielestä me teemme syntiä: mitä te oikein kuvittelette, että ne kymmenet tuhannet nuoret, jotka ovat menneet kiireen vilkkaa naimisiin juuri ramadanin alla ja rakastelleet ensi kertaa elämässään, tekevät kotonaan niinä ramadanin loputtomina tunteina kun ihminen on muutenkin ihan pökerryksissä? (s. 301).

Romaanin naiset karkaavat ja menevät suurimmaksi osaksi hyvin aikaisin naimisiin ja saavat lapsensa hyvin nuorina. Kolmeakymmentä lähestyvä nainen, jolla on jo teini-ikäisiä lapsia, häpeää uutta raskauttaan. Aborttiin tarvittaisiin paljon paperityötä ja aviomiehen lupa. Nainen yrittää itse keskeyttää raskauden ja kuolee tehdessään niin. Myös huvin käyttö tai käyttämättömyys on jatkuvasti läsnä tekstissä, aivan kuten turkkilaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä on vahvasti ollut.

Joskus Reyhan ei tuntunut millään uskovan, että voi tosiaan olla olemassa Mevlutin kaltaisia miehiä, jotka eivät koskaan hakkaa... (s. 419). 

Arkeoloji ve Sanat -lehti (s. 129), yksi niistä kuranvärisistä koirista (s. 130), Cennetpınarin kyläkoulussa ei ollut englanti-turkki -sanakirjaa (s. 131), Atatürkin pysti (s. 188), Ennen vanhaan täällä asui kaikkein fiksuimmat ja taitavimmat kreikkalaiset ja assyrialaiset. Heidän työnsä elätti koko Istanbulin (s. 357), Joka kodissa oli jossain nurkassa hylättyjä unohdettuja ja pölyttyneitä vanhoja sanomalehtipinoja, tyhjiä pulloja ja avaamattomia laatikoita, joihin kiellettiin koskemasta ihan kuin ne olisivat olleet pyhiä esineitä (s. 389), Joskus katselin kaappien perukoilta löytämiäni kuoriin tungettuja kuitteja, lehtileikkeitä ja ilmoituksia, tyttöjen pukineita ja alusvaatteita ja vihkoihin rustattuja kirjoituksia. Joskus minusta tuntui kuin ne kirjeet ja tekstit olisi kirjoitettu minulle ja minäkin olisin niissä valokuvissa. Tai minusta tuntui kuin minä olisin vastuussa siitä, että emännän poika oli varastanut äitinsä huulipunan ja kätkenyt sen laatikkoonsa, ja minä sekä vihasin että lähenin niitä ihmisiä, jotka näin paljastivat minulle intiimejä asioitaan (s. 390), Hän rakasti ihmisiä, jotka asuivat vanhoissa rakennuksissa, jotka oli tehty hänen asuessaan yhä maalla tai ennen kuin hän oli syntynytkään... (s. 427). Tässä muutama muu esimerkki kohdista, jotka lukiessani merkitsin. Minulla olisi laittaa kuvia kuranvärisistä koirista ja Atatürkin pysteistä jne. jos läppärini kovalevy ei olisi poksahtanut muutama vuosi sitten. Suurin osa viime vuosina ottamistani Istanbul-kuvista on kadonnut.

Olen 1981 jälkeen käynyt hyvin usein Istanbulissa, asunutkin siellä parin kuukauden ajan eräänä keväänä kun aloitin jatko-opintoni. Kummallinen mieleni vei minut myös oman kummallisen mieleni syövereihin, nosti monta omakohtaista kokemusta ja muistoa syvältä sielun sopukoista, romaanissa on taikaa! Ja halu päästä jälleen kiertämään Istanbulin katuja vahvistui: elokuun lopulla olen siellä!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Sydän täynnä & kesähattu Roomasta

Assyriologin piti postata Rooman leijonista. Postaan kunhan kerkeän. Kotiinpaluun jälkeinen viikko on ollu kuitenkin ylitsepursuavan täynnä kaikenlaista, ensin ylioppilasjuhlia, sitten kansainvälistä kokousta tämän projektin tiimoilta. Sydämeni on täynnä, eikä vähiten sen vuoksi, että esikoiseni täytti viikko sitten kahdeksantoista vuotta. Tänään on myöhemmin hänen juhlansa aika.

Tämä kesähattu minun on kuitenkin pakko jakaa täällä. Roomassa reittini kulkeutui ensin kahdesti iltapäivällä kirjastosta historialliseen keskustaan kulkiessani Patrizia Fabrin hattukaupan ohitse. Kahdesti myyjä kutsui minua sisälle, kahdesti kieltäydyin, vaikka hatut näyttivät aivan hurmaavilta -- mutta myös hyvin kalliilta... Olen hattuihmisiä, tosin nuorena naisena käytin hattuja paljon enemmän kuin nykyään. Nyt isoäiti-ikäisenä olen ajatellut, että voisin jälleen kantaa enemmän hattuja ja viimeisten kahden talven aikana olenkin tehnyt niin, koska otin itselleni muutaman edesmenneen anoppini päähineistä. 

Viimeisenä Rooman-päivänäni vihdoin rohkaisin itseni ja menin hattukauppaan ihan sisälle asti. Aavistukseni osoittautui todeksi -- monet hatuista olivat omalle kukkarolleni tällä hetkellä aivan liian kalliita, osittain sen vuoksi, että niitä valmistetaan vintagemateriaaleista. Jos on enemmän aikaa, he valmistavat toki mittatilaustyönä ja asiakkaan toiveen mukaisesti. Tätä on italialainen design ja käsityötaito parhaimmillaan.  Itse kauppa oli viehko, täynnä ihanuuksia. Ehdottomasti kuuma vinkki ihmisille, jotka nauttivat esteettisistä elämyksistä. Ja hatuista.

Hankin itselleni hieman edullisemman (vaikka yhä kohtuuhintavan) kesähatun. Sellaisen, jota voin pitää myös elokuussa Turkin helteissä, raunioilla ja maastossa kulkiessa. 
Arvelen käyttäväni sitä vähintään kymmenen vuotta, niin korkealaatuinen on työ ja viimeistely. 
Roomassa iso osa ostoksia on kaunis pakkaus. Vaikka joutuisitkin purkamaan hienon kassin kotiin tultuasi, koska matkustat seuraavana päivänä lentokoneessa ja matkalaukkusi on niin täynnä kirjoja, ettei tilaa vievä kassi mahdu mukaan.
Suomeenkin on nyt saapunut kesä. Sydän on täynnä. Ennen kaikkea rakkautta ja kiitollisuutta. 

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Roma amor

Assyriologi lähettää terveiset Roomasta. Jo puolet ajasta on vierähtänyt enkä ole saanut postaustakaan aikaiseksi. Roma amor -- kaupunki varastaa huomioni ja aikani, mutta antaa vastineeksi suurta inspiraatiota. Olen ottanut niin paljon kuvia etten tiedä mitä niistä postaisin.

Rakastan Roomaa. Roomassa vietän aikaani kirjastoissa sekä museoissa ja kaduilla. Roomassa ollessani teen harvoin mitään täysin päämäärätietoista. Kutsun toimintaani haahuiluksi. Kävelen pitempiä matkoja kuin jalkani oikeasti kestäisivät. Imen itseeni äänet, tuoksut, värit ja viime aikoina olen viihtynyt erityisesti patsaita sisältävissä museoissa.
Monet pienemmät museot ovat liki yhtä tyhjiä kuin Turkissa. Suuret turistimassat liikkuvat muualla.
Myös paperikaupassa asioiminen kuuluu vakiojuttuihin (kirjakauppojen lisäksi). Fabrianon muistikirjat ovat tällaiselle papyrofiilille vastustamattomia. 


Kymmenen päivän aikana täällä on ollut valloittavan lämmintä, tosin viikonloppuna rajujen ukkosten ryydittämänä. Silti Fendin ikkunassa näytti olevan tällainen vaatimaton kesäturkki :)

Olen myös nähnyt näiden päivien aikana monta leijonaa. Säästän ne seuraavaan postaukseen. 

Jatkan haahuilua suurella antaumuksella.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Pantteri ja taiteen universumi!

Assyriologin elämä jatkuu kaoottisissa tunnelmissa vielä vajaan viikon, sitten on lähtö Roomaan. Tässä pari kuluneen viikon erityisen sykähdyttävää asiaa, molemmat liittyvät taiteeseen. 

Aikaisemmin keväällä hankin työhuoneeseeni leijonan -- Anja Karkku-Hohdin guassin, joka synnytti minussa jo kuvan perusteella "pakko saada" -tunteen. Saan joka päivä työstä voimaa ja innoitusta ja näin taide parhaimmillaan toimii. Keskiviikkona viimeisen luentoni jälkeen kävin tekemässä tuttavuutta pantterin kanssa (niinikään somessa jaetun kuvan perusteella), huikea Eliya Zweygbergin työ, joka on tässä kuussa esillä galleria 4-kuudessa. Tykästyin pantteriin kovasti. Ainoa mikä esti heti hankkimasta sitä on sen koko. Pantteri tarvitsee tilaa ja ansaitsee arvoisensa kodin, sellaisen jossa sitä ihaillaan joka ainut päivä. Sitä minulla ei tällä hetkellä ole valitettavasti antaa, vaikka aivot työstävätkin koko ajan jotain ratkaisua ongelmalle. Tämä voisi olla kissaeläinaiheisen kokoelman toinen työ. Mitenköhän tässä käy? Jos en voi hankkia pantteria, toivon että sille löytyy hyvä koti jostain muualta!

Toinen hankinta onnistui kuitenkin tällä viikolla, vaikka sitä oli valmisteltu jo noin kuukaudenpäivät. Ennen pääsiäistä huomasin Kampintorin antikvariaatissa keskellä myymälätilaa useamman kasan isoja kuvakirjoja: C.H.Beckin Universum der Kunst -sarjaa, ties kuinka monta osaa. Sydämeni pomppasi muutaman kerran. Kysyin hintaa yksittäisille osille, mutta kirjakauppias sanoi, että kirjat eivät ole (vielä) myynnissä ja että hän myisi ne (mieluiten) yhdessä. Myöhemmin samalla viikolla kuulemma olisi enemmän tietoa olisiko sarja saatavilla & paljonko hän siitä haluaisi. 

Minulla on erityinen suhde tämän sarjan yhteen osaan: hetitologipiireissä legendaarisen Hattusa-kaivajan Kurt Bittelin Die Hethiter (1976). Hän mainitsee väitöskirjani aiheen Tabalin uskoen alueen suuren potentiaaliin, kunhan vain siellä tehtäisiin kunnollisia arkeologisia kaivauksia. Tätä kirjaa minulla ei vielä ollut, Istanbulissa sitä olisi ollut saatavissa 1990-luvulla saksalais-turkkilaisessa kirjakaupassa, mutta köyhälle opiskelijalle se olisi ollut aivan liian tyyris hankinta. Monet muut sarjan yksittäiset osat, jotka minua kiinnostivat ja joita oli ollut tarjollla lukuisissa divareissa (suhteellisen korkeaan hintaan), olin ihan viime aikoinakin jättänyt hyllyyn -- näkymätön käsi esti jälleen ostamasta jotain, joka sattuisi tielleni tavalla taikka toisella myöhemmin.

Pari viikkoa sitten pyörähdin jälleen kauppaa katsomaan lojuivatko kirjat yhä lattialla. Kyllä, kiinnostus henkilöllä, joka oli sarjaa jotenkin halunnut ja jonka vuoksi kauppias ensin sanoi ettei sarja ollut myytävänä, ei ollut riittänyt ostopäätökseen asti. Ja kuka lukee nykypäivänä vielä saksankielisiä taidekirjoja? Itselleni miltei tekstejä tärkeämpiä näissä osissa on kuitenkin kuvat. Kysyin hintaa, se ei ollut mahdottoman korkea. Lykkäsin uutta käyntiä kuitenkin vielä kymmenisen päivää ja sain hieman tingittyä hinnasta. Eilen haimme taiteen universumin kotiin. Mikä onni ja autuus!

Sulaa hulluutta? Pantteri vai taiteen universumi? Olisin kiinnostunut kuulemaan kommentteja! Seuraava postaus tulee varmaankin sitten Roomasta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Sen sata lasia ja lusikkaa

Assyriologin lifestyleblogissa on ollut ylen hiljaista sitten hiljaisen viikon. Paljon tapahtuu ja luenkin kohtalaisen runsaasti, mutta päivät ovat juuri tällä hetkellä niin kuormittuneita, etten ole löytänyt rauhaa postaamiselle.
Elämä on juuri nyt monenlaista myllerrystä ja materiaalista kaaosta. Sen sata lasia, lusikkaa ja lautasta sekä muuta esineistöä, etenkin 36 laatikollista kirjoja etsivät paikkaansa kodissamme.
Puolison perimät tavaramäärät hämmentävät ja mietityttävät. Kyllähän appivanhempien luona oli saanut nähdä ja kokea keräilijäluonteiden luoman tilan, mutta esineet konkretisoituvat vasta sitten kun pahvilaatikot täyttävät olohuoneesi. Niin paljon on sellaista, josta ei voi vain hankkiutua eroon. Jokainen esine kertoo omaa tarinaansa, mutta tällä hetkellä ilmassa on tarinoiden kakofonia.
Myllerrystä on aiheuttanut myös se, että on joutunut tekemään tilaa tuleville tavaroille, raivaamaan tilaa omissa nurkissa. Silloin oma menneisyys räpsähtää silmille, oman äidin kodissa olleet esineet, jotka ovat yli kymmenen vuotta odottaneet "ilotarkistusta" (konmarimaista termiä käyttääkseni) ja joista osa on onneksi löytänyt nyt uuden kodin nuoremman sukupolven luona.
Ja sitten nämä omat henkilökohtaiset parafernaliat ja muistot. Pieni peltirasia, johon on säilötty kolikko ja possukeksi. En keksi enää missä, milloin tai minkä vuoksi, vaikka tässä kätkössä on vahva symbolinen lataus. Vasta parin päivän kuluttua jokin ajatuksen häivä olettaa kontekstin. 
On myös avainnippu lapsuudenkodistani. Avaimia, jotka eivät avaa enää mitään. Paitsi ovia tuhansiin tarinoihin.